Opiskelun johtaminen kamppailukoulussa

Jarno Oksanen opettaa wingtsuniaParin AMK-opiskeluun liittyvän postauksen jälkeen on paikallaan miettiä teemojen toteutumista kamppailulajin tunnilla. Perinteisesti klassiset koulukunnat ovat yksityiskohdista kokonaisuuteen meneviä metodeja.

Otetaan esimerkiksi vaikka mawashigeri- ja ura-mawashigeri-kiertopotkut. Yksinkertaistaen toisessa liike on sisäänpäin ja osumakohta jalkapöydällä, toisessa ulospäin ja jalkapohjalla. Minä en tiedä riittävästi esimerkiksi karatesta, jonka lukujärjestyksestä potkut löytyvät, mutta oletan ettei edistynyt karateopettaja pidä näitä kovin eri tekniikoina. Kumpikin koulii etäisyydentajua, liikkuvuutta ja erityisesti lantion kiertoliikkeiden hallintaa. Thainyrkkeilyn kaltaisessa lajissa näiden kahden potkun ero voikin olla merkittävä suoritustavan eron vuoksi.

Wingtsunissa kehumme usein, kuinka lajimme ei ole valikoima tekniikoita. Vaan yksi konsepti jota kourallinen (esimerkiksi käsi)tekniikoita toteuttaa. Minä tiedän tämän ja edistyneimmät oppilaani tietävät tämän. Mutta en ole ollenkaan varma, tietääkö – saatika ymmärtääkö – seuramme peruskurssilaiset sitä. Miten sitä voisi viestiä paremmin?

Sitä saa, mitä mittaa – taaskin

Ensimmäinen keino, joka tulee mieleen, on mainita siitä. Jättäisi pois sen harhaluulon, että tänään treeneissä harjoitellaan yhden, kahden tai kolmen lyönnin yhdistelmää. Kertoisi ihan suoraan, että tänään harjoitellaan voimantuottoa ja takajalan työntöä erilaisten lyöntien avulla.

Myönnän, että varsin harvoin tulee sanottua näin. Ainakaan etukäteen. Ja sitten sitä ihmettelee, miksi harjoittelijat kerta toisensa jälkeen tekevät ihan samoja lyöntisuorituksia, vaikka on käsketty vaihtaa fokusta takajalasta etujalkaan.

Miten sitten voisi johtaa kamppailun harjoittelua isommassa mittakaavassa? Aiemmin mainitsin resurssien budjetoinnin, jota voisi ehkä soveltaa kamppailuseurassakin. Harrastuskamppailija tuskin suostuu tekemään läksyjä tai projektitöitä, eikä hänen oikeastaan edes tarvitse. Osa on kuitenkin paikalla vain kuntoilun vuoksi, tai saadakseen kerrankin olla ajattelematta työ- tai kotiasioita. Aivotonna vain huitoa ilmaa välittämättä yhtään mitään etu- tai takajalan fokuksista. Tässä kohtaa toivoisin että harjoittelija valitsisi jonkun muun lajin tai seuran kuin omani. Läksyjä en vaadi, mutta oppimisen himoa tunneilla kylläkin.

Oppijärjestelmä oppilaan vai opettajan eduksi

Kamppailulajin opiskelun johtamiseen on Jigoro Kanon kehittämä työkalu nimeltä vyökoejärjestelmä. Lajin keskeisimpiä tekniikoita tai harjoitteita on siroteltu listaan, ja joka välissä saa kannustukseksi piparin, tarran tai värivyön. On vaikea olla varma onko vyökoejärjestelmä kehitetty opettajan vai oppilaan eduksi. Vieraileva franchise-opettaja voi vöiden väristä päätellen vaatia oppilaalta tiettyä taitotasoa tätä henkilökohtaisesti tuntematta. Samalla järjestelmä edellyttää, ettei mitään osa-aluetta totaalisesti unohdeta. Toisaalta vyökoejärjestelmä on tylsän ja pitkäaikaisen puurtamisen pilkkomista osiin välitavoitteineen

Aika harvoin silloinkaan harjoittelija ymmärtää kokonaisuuksia yhtään sen paremmin. Ehkä jopa huonommin, koska fokus on niin suuresti harjoiteltavassa tekniikassa. Suomalaiset varsinkin ovat niin nöyrää kansaa (erityisesti kamppailulajeissa) että seuraavan värivyön tavoittelua pidetään leuhkana ajatuksena. Vyötä tai oppilasastetta kierretään kuin kissa kuumaa puuroa ja odotetaan kiltisti milloin sumuisen vuoren yoda seuraavan almun myöntää.

Jos vertaisikin kamppailulajin harjoittelua puutyökerhoon. Tuskin se kerholainen sielläkään hahmottaa osaavansa paremmin puutöitä, kun on höyläilyn ja viilailun ohessa käyttänyt kolmea erilaista sahaa. Eipä se siitä kyllä mitään papukaijaleimaakaan suorituskirjaansa saa. Eikä tarvitsekaan. Opettaja ehkä teettää eri mallisia linnunpönttöjä sen mukaan, mitä on suunniteltu. Tai ehkä toivomuksien perusteella. Riittää että kerholaiset pääsevät flow-tilaan ja tekemisen makuun. Jos olisi oikein kunnianhimoinen opettaja, hän voisi miettiä Jarnon tarvitsevan vähän kokemusta lohenpyrstöliitosten tekemisessä. Löytyykö sellaisia puutyön opettajia?

Kamppailuseuroissa on opettajia jotka – etenkin edistyneempien oppilaiden kohdalla – maalaavat jonkin yleisen kehitysalueen tarkan tekniikan sijaan. Ja on oppilaan tehtävä kehittyä tällä alueella tehden ihan samoja harjoitteita kuin kaikki muutkin. Miten tähän samaan tilaan voisi päätyä aloittelevien oppilaiden kohdalla? Vai tuleeko aikuistakin aloittelijaa kohdella lapsena, joka kykenee abstraktiin kokonaisuuden hahmottamiseen vasta, kun on kerännyt riittävästi kokemusta ja toimintamalleja eli skeemoja?