Opettajan johdolla vai hänestä huolimatta

Lukeminen kannattaa
Image courtesy of David Castillo Dominici at FreeDigitalPhotos.net

Olen miettinyt lukemista ja vuorovaikutusta väylinä oppimiseen. Jo partion johtajakoulutuksessa opetettiin, kuinka unohdamme kuulemamme, muistamme kirjoittamamme mutta osaamme tekemämme. Se on taivahan tosi se. Kaikkia asioita ei voi lähteä oppimaan tekemällä, vaan on aloitettava alemmilta portailta. Sydäntautipotilaskin tietää tämän.

Toisaalta koko oppimisprosessin voi kääntää päälaelleen. Oppiminen alkaisikin ylhäältä ja loppuisi alaportaalle. Itseasiassa juuri näin kannattaa tehdä.

Lukeminen kannattaa aina – paitsi silloin kun kannattaisi tehdä jotain muuta

Kalevi Kantele on lukunopeuden ja varmaan myös lukutaidon lähettiläs. Hän kirjoitti vuonna 2000 kuinka lukiolaisten lukunopeus (ja siten lukutaito) on laskenut 25-30 prosenttia kahdessakymmenessä vuodessa. Olisi mielenkiintoista tietää missä ollaan nyt, kun noina vuosina Internetillä ei vielä juuri ole vaikutusta.

Vaikka ihmiset eivät lue kirjoja, he lukevat kyllä. Siitä pitävät huolen älypuhelimet, katumainokset ja tietysti televisio. Katsomalla tunnin tekstitettyä ohjelmaa päivässä, kerääntyy vuodessa noin 15 dekkarin verran luettavaa. Lukemisen muoto on muuttunut, virkkeet lyhentyneet ja todennäköisesti sanavarasto supistunut. Tietääkö kukaan, miten proosan tai asiatekstin keskimääräinen virkepituus on eri vuosikymmeninä kehittynyt?

Kanteleen mukaan lukeminen on ylivertainen tapa siirtää tietoa. 25 minuutin uutislähetyksessä sanotaan noin 2500 sanaa. Tavalliselta lukijalta menee siihen noin 14 minuuttia. Harjaantunut lukija pystyy siis käymään materiaalin läpi kaksi kertaa nopeammin. Kantele sanoo lukemisen olevan myös objektiivista, koska kirjoitetussa tekstissä ei ole mukana tunteita herättäviä elementtejä. Luonnollisesti tämä tarkoittaa yhtä lausetta tai sanaa, ei kokonaista kirjaa.

Toisaalta kuultu tai nähty puhe pitää sisällään huomattavasti enemmän informaatiota kuin pelkät sanat. Olkoonkin, että ne ovat osittain tunteita eikä faktuaalista tietoa.

Ärsykkeillä oppimaan – yksityiskohdat vs kokonaisuudet

Ei ole yllätys, että aivot työskentelevät parhaiten kun niiden vastaanottama ärsykemäärä on sopiva. Mikäli ärsykkeitä on liian paljon, aivot menevät tukkoon ja ajatukset alkavat harhailla. Mikäli ärsykkeitä on liian vähän, aivot sutivat ja ajatukset harvailevat taas. Kantele puhuu tästä lähinnä lukunopeuden osalta. Jos lukunopeus on liian hidas, prosessimuistiin mahtuu kerralla liian vähän sanoja eli ärsykkeitä. Vähän kuten liian hitaasti hanasta valutettu vesi katoaa viemäriin. Jos lukee liian nopeasti, prosessimuisti vuotaa lavuaarin reunojen yli.

Puntaroin ärsykkeiden määrää opetustilanteessa. Voiko puhuja yksinään antaa saman verran ärsykkeitä kuin puhuja powerpoint-esityksineen tai koko luokka yhteisellä interaktiolla? Yksinäinen puhuja voi voittaa puhuja+powerpointin mutta häviää luokan interaktiolle.

Voiko puhuja tarjota tietoa yhtä paljon kuin koko luokan interaktio? Todennäköisesti ei. Mutta se ei ehkä ole oikeaa tietoa, juuri sitä tietoa mitä juuri sillä hetkellä halutaan saada.

Jos powerpoint (tai luentomoniste) parantaa sekä ärsykkeiden että tiedon määrää, parantaako se oppimista?

Infoa niskaan
Image courtesy of jscreationzs at FreeDigitalPhotos.net

Lapsen aivot eivät ole valmiita käsittelemään asiota abstraktisesti. Se osuus avoista kehittyy vasta 10-12 vuoden iässä. Lapsen oppiminen tapahtuu yksityiskohdista kokonaisuuteen. Aikuisen aivojen erittäin harjaantunut abstraktio-osa yhdistettynä laajaan kokemukseen ja skeemoihin vaatii oppimiselta päinvastaista suuntaa: kokonaisuuksista yksityiskohtiin.

Lapsi oppii omenan olevan punainen, mandariinin oranssi, banaanin keltainen, appelsiinin oranssi, kiwin ruskea ja greipin keltainen. Aikuinen oppii sitrushedelmiin kuuluvan mandariinin, appelsiinin ja greipin, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän oransseja.

En tiedä minkä ikäkauden aikana taite tapahtuu. Oletan että se tapahtuu ensin aivojen ja sitten skeemojen kautta. Lukio- ja AMK-ikäiset opiskelijat siis oppivat todennäköisesti molemmilla metodeilla ristiin. Onkin haaste löytää oikea metodi oikealle oppilaalle oikean asiayhteyden (esim oppiaineen) kohdalla. Aikuiskoulutuksessa tällaista haastetta ei ole, vaan oppiminen tulisi lähtökohtaisesti aloittaa kokonaisuuksista.

Resurssiallokointi, tavoiteasetanta, omavastuullisuus ja kokonaiskuva – vai infoa niskaan

Kokonaisuuksien kautta aloittaminen sopii vähentyneihin kontakti- eli lähitunteihin. Jos opettaja tarjoaa opiskelijoille ensin kokonaisuuden, nämä voivat sitten yksinään (tai yhdessä) harjaannuttaa tietämystä yksityiskohdista. Vähillä kontaktimäärillä opettajalle ei yksinkertaisesti ole mahdollista välittää kaikkia yksityiskohtia tunneilla. Jos opiskelijan pitäisi ensin itse etsiä yksityiskohdat ja myöhemmin ymmärtää kokonaisuus, ollaan taas pisteessä jossa koko koulun olemassaolo on täysin turha.

Meillä oli kolmen opintopisteen eli 81 työtunnin makrotalouden kokonaisuus, joista kolmella kontaktikerralla käytiin läpi yksityiskohtia 9 tuntia. Loput 72 tuntia jäi siis opiskelijan oman aktiivisuuden varaan. Suuremmaksi osaksi kontaktituntien jälkeiseen aikaan.

Kurssisuunnitelmassa on laadittu tavoitteita täsmällisten asiakokonaisuuksien ymmärtämisestä. Kontaktituntien päälle meille oli annettu 15 tehtävää, joiden vastaukseksi riitti muutama virke tai kappale, sekä kolmen sivun raportti. Käytettyäni noihin aikaa kymmenen tuntia, olen todennäköisesti oppinut jokaisesta tavoitteissa määritellystä asiakokonaisuudesta yksityiskohdan, mutta en ymmärtänyt kokonaisuuden olemassaoloa.

No mikset sitten käyttänyt puuttuvia 60 tuntia aiheen opiskeluun, kysytään. Minäkin kysyin. No kun ei tarvi. Ei ole työkaluja. Ei ottimia eikä opin todentajaa tai validoijaa.

Se, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, olisi ollut jakaa resurssit (eli aika) eri osakokonaisuuksille. Meidän olisi pitänyt tehdä tehtäviä kontaktituntien välillä ja keskustella niistä tunneilla. Sehän kuulostaa ihan itsestäänselvältä näin erikseen sanottaessa, mutta toteutuu varsin harvoin.

Ylläolevan kaltaista budjetointia ja tavoiteasetantaa työelämässäkin tehdään. Ei asiantuntija- tai esimiestehtävässä oleva työntekijä voi tehdä töitä kuin kaivaisi tunnelia x tuntia ja ilmestyisi sitten pinnalle katsomaan onko jo perillä. Sellaisia töitä varten on keksitty koneita ja nykyaikaiselta työntekijältä odotetaan ihan muita taitoja.

Viimeinen kysymys on, opiskelemmeko me opettajan johdolla vai hänestä huolimatta?